"Kumpi meistä on vahvempi - minä vai ne ikävät muistot joita kannan mielessäni?"
-Marja-Leena Lempinen: punainen lumme-
Tänään on taas alkanut menneisyys ahdistamaan. En jotenkin ymmärrä sitä, kun muut jotenkin tuntuu selviävän niistä demoneistaan. Siis käytyään omat taistelunsa asiaan liittyen, mutta kuitenkin selviävät niistä niin, etteivät ne palaa ennen kuin jotain vastaavaa tapahtuu uudestaan. Miten he onnistuvat tässä? Vai esittävätkö he vain? Vai olenko minä ainoa pipipää, kun ei osaa menneisyydestään päästää irti niin, että asioista selviäisi?
Haluaisin alkaa harrastaa taas valokuvausta. Yritin ottaa pari yötä sitten kuvia metsästä jossa katuvalot loivat lumeen kauniita varjoja.
Eihän niistä sitten oikein mitään tullut. Ostin alle vuosi sitten uuden kameran, johon olen muuten ollut täysin tyytyväinen. Ihmisistä ja eläimistä on saanut aivan loistavia kuvia, missä tahansa valossa. Jotenkin oletin silloin, että se toimisi luonnossa.
En sitten tiedä jos en osannut *mukamas* oikeaa salamaa valita tai jotain mutta kuitenkin. Haluaisin kunnon kameran näin ollen, tai ainakin kameran jota jaksaisin opetella käyttämään kunnolla.
"Lutunen oli sanonut, ettei uskaltaisi asettaa itseään alttiiksi keskustelupalstoilla samoin kuin hän. Se ei tiennyt, että hän pingotti paljon enemmän kavereiden seurassa. Mitä vähemmän ne tiesivät, sitä vähemmän ne pystyivät satuttamaan. Nettituttavuuksille voi olla kaukaa oma itsensä, niitä ei tarvinnut päästää kosketusetäisyydelle."
Tämäkin lainaus on samasta kirjasta kuin tuolla tekstini alussa oleva. Eli Marja.Leena Lempisen kirjasta nimeltä punainen lumme. Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta kirjalta.
Huomasin tässä myös, että olen hirveän huolissani ystävistäni, jotka tunnen vain netin kautta. Monella heistä on nyt joulun alla tullut ero pitkäaikaisistakin suhteista. Erään kihlattu mm jätti hänet tekstiviestillä. Sormus tulee kuulemma postissa perästä. Ahdistaa heidän puolestaan ja haluaisin auttaa heitä jos vain voin. Silti olen tyytyväinen, että tunnen heidät vain netin kautta, että he eivät tarkkaa osoitettani tiedä ja voi näin ollen tulla lohdutusta hakemaan ihan face-to-face.
Netissä voin heitä lohduttaa, mutta jos he sanovat jotain outoa tai jotain mihin en osaakkaan vastata, voin vain poistua paikalta. Kaikki tuttuni tekevät sitä, siis etteivät sano jos lähtevät netistä kesken juttelun ja itse inhoan sitä kun jää itse sitten langoille huhuilemaan. Tämä paha tapa on kuitenkin tarttunut minuunkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti