itsenäisyyspäivän hetkiä

Juttelin sitten pitkästä aikaa erään läheisen ystäväni kanssa. Hän kyseli voinneistani ja muista ja sain taas itkeä hänelle maailman julmuutta. Tai no ehkä lähinnä oman pääni julmuutta, se kun minua tässä ei rauhaan jätä.
Sitten aivan yhtäkkiä, ystäväni ilmoitti suunnitelleensa mitä sanoo hautajaissani. Muut suunnittelevat best manina toisen häihin puheita tai puhetta läksiäisiin tai synttäreille, minun ystäväni suunnittelevat mitä sanovat hautajaisissani. Tämä ehkä kertoo jotain tämän hetkisestä tilanteestani.
Ystäväni totesi aikovansa ainakin siitä sanoa perheelleni ja sisaruksilleni, jotka mahdollisesti vaivautuvat paikalle ilmestymään, että miten he jättivät minut aina pahimmalla hetkellä yksin. Miten he opettivat minut näkemään aina vain pahaa kaikkialla. Miten paras ystäväni pisti välit hetkeksi kanssani poikki, koska ei kestänyt ainaista epäilystäni hänen luotettavuudestaan. Hän ei siis ollut minua koskaan pettänyt, en vain voi uskoa, että oikeasti on olemassa ihmisiä, joihin voisi luottaa. Ystäväni aikoo myös siitä todeta, että minua olisi pitänyt eläissäni muistuttaa, että miten vahva olen, kun olen kaikesta siitä paskasta huolimatta selvinnyt niinkin pitkälle missä olen. (Tuo lause oli nyt outo, kun jouduin puhumaan itsestäni menneessä ja nykyisessä muodossa. Mutta toivottavasti ymmärsitte mitä ystäväni tarkoitti.)

Olen järkyttynyt siitä miten huonosti taas voin. Minulta on silloin joskus kauan sitten kysytty, kun masennus todettiin, että onko mielenkiintoni muihin ihmisiin vähentynyt. Vastaus oli aina sama:Ei. Olen aina ollut peri utelias ihminen ja ollut kiinnostunut väkisinkin toisten elämästä. Nyt olen kuitenkin huomannut, että mua ei enää kiinnosta mikään. Ei yhtään mikään. Ei ihmiset. Ei ystävät. Ei läheiset. Ei musiikki. Ei liikunta. Ei edes se, että olen läski. Tuntuu, kuin olisin aivan lamaantunut.

Eilen kun olimme sielä ystävä perheellä käymässä, huushollin isäntä tosiaan räjähti (perheväkivaltaa taustalla) ja alkoi aivan hulluna huutamaan vaimolleen. Kaikki muut menivät aivan hämilleen, että mitä täällä tapahtuu ja perheen lapsi alkoi itkeä hädissään. Lapsi yritti mennä rauhoittamaan isäänsä, ilmeisesti peläten että isä taas lyö äitiä. Kukaan muu ei mennyt väliin kun lapsi alkoi saada isänsä vihat päälleen, kaikki vain tuijottivat. Itse menin repäisemään lapsen pois siitä ja raahasin hänet hänen omaan huoneeseensa ns. piiloon isää. Omasta lapsuudestani muistan oman huoneen turvan juuri tälläisissä tilanteissa ja ilmeisesti alitajuntaisesti oletin meidän olevan sielä turvassa. Lapsi itki rintaani vasten täristen ja minä yritin siinä sitten saada häntä rauhoitettua. Yhtäkkiä hän hiljeni ja totesi hiljaa kuulevansa sydämeni sykkeen. Kuulemma hakkasi niin kovaa vauhtia, että hän jo sitä itse säikähti, että miten se sydän kestää hakata niin kovaa. Hämäännyin tästä ja en osannut sanoa mitään. Sitten kuulimme, että muut olivat saaneet kerättyä itsensä ja rohkeutensa ja olivat saaneet isän rauhoitettua. Poikaystäväni oli raahannut isännän ulos ja raivosi tälle, että mikä helvetti tätä isäntää vaivaa.
Sain sitten tämän lapsen suostumaan käymään sänkyyn ja lupasin vahtia hänen untaan ja vahtia, että hänen perheensä on turvassa. Hän sitten nukahti itkuunsa ja istuin tunnin hänen vierellään, vuoroin kuunnellen ulkoa kuuluvaa riitaa ja vuoroin vahtien lasta.

Tuntuu, että en saa tätä lasta pelastettua omalta kohtaloltani. Näen hänen reaktioissaan ihmisiä kohtaan niin paljon jo itseäni. Ja pelkään tilanteen pahentuvan.

Tämä kaikki tuntuu niin oudolta. En tiedä mitä tehdä. Vai tehdä mitään.

                                            Pelkään, että puutun asiaan jota ei olekkaan.
                                            Tai ainakaan niin pahana minä minä sen nään.

           Jos vain kuvittelenkin kaiken, kun itse en luota.
           Heijastan itse pelkoni lapseen?

                                               Entä jos ymmärsin jotain väärin?

           Mutta jos en ymmärtänytkään ja en puutu asiaan?

"Hän on pieni, aina peloissaan,

mut kasvot ei niin kerrokkaan.

Yksin paiskattuna maailmaan,

johon ei tahdo kuuluukkaan.

Varman näköiset on askeleet,

mut jos kysyisit, minne meet,

vastaa, että kunhan eteenpäin,

johonkin poispäin itsestäin.

Hän tästä selviytyy, kun sieluaan ei myy.

Sydäntään hän ei anna kellekkään.

Pilven varjot saattaa valon lasta

kun kulkee yksinäinen,

laaksossaan ja luulee

Pimeäänsä aina jää tähtiotsa,

eikä nää.

Itse valon kirkkaimman hän kantaa.

Aikaisin jo väsyi väistämään.

Ei luota, mut ei syytäkään.

Liian paljon yli käveltiin

ja unohti,

miten noustiin.

Hän tästä selviytyy, kun sieluaan ei myy.

Sydäntään, kun ei anna kellekkään.

Hän tästä selviytyy, kun sieluaan ei myy.

Sisintään, ei näytä kellekkään.

Antti Tuisku - Tähtiotsa