"What's the point in all this screaming? No one's listening anyway."

They painted up your secrets
And the lies they told to you
And the least they ever gave you
Was the most you ever knew
And I wonder where these dreams go
When the world gets in your way
What's the point in all this screaming?
No one's listening anyway.

Your voice is small and fading
And you're hiding here unknown
And you mother loves you father
'cause she's got nowhere to go
And she wonders where these dreams go
'cause the world got in her way
What's the point in never trying?
Nothing's changing anyway.

They press their lips against you
And you love the lies they say
And I tried so hard to reach you
But you're falling anyway
And you know I see right through you
'cause the world gets in your way
What's the point in all this screaming?
You're not listening anyway

-Goo goo dolls-

Alkoipas taas tämä minun perusangstaaminen taas. Kaikki oli hyvin, ihan oikeesti hyvin jo. Olin megaonnellinen et oon tosiaan onnistunut laihtumaan ja noin paljon, mutta mitä minä sitten tein? Päätin palkita itseni. Suklaalla. Sipseillä. Makkaralla. HYI HEL***!!! Poikakaverinikin katsoi vieressä, kun eka mätin puoli levyä suklaata ja melkein puoli pussia sipsiä, ja totesi vain, että se siitä laihtumisesta sitten. Sitten seuraavaksi päätimme vähän syödä ILTAPALAA! Eli grillasimme puoli kiloa makkaraa!! Eka purasu oli ihan hyvää jopa. Oikeesti. Söin yhden pätkän ja kun seuraavasta puraisin pätkän, tein sentään viksusti: valitin sen maistuvan oudolle ja lykkäsin poikaystäväni syötäväksi sen. Ja samoin tein kahden viimeisen pätkän suhteen. Eli söin neljästä pätkästä varmaan puolitoista ja nuo neljä pätkää ovat itsessään se 500grammaa. (Se kuulostaa ainakin minun mielestäni paljon pienemmältä määrältä, kun kirjoittaa grammoissa sen. Jotenkin määrän tajuan vasta kun puhutaan kiloissa.) Nyt on todella oksettava ja muutenkin huono olo. En voi mennä oksentamaan, koska sitten nuo muut taas ihmettelisivät ja joutuisin valehtelemaan. Haluan äänieristetyn vessan.
Haluaisin mennä vaa'alle. Katsomaan kuinka paljon olen onnistunut pilaamaan aamuisen tulokseni. En vain uskalla mennä. Sillä tiedän, että luvun nähtyäni, en pysty pidättelemään itseäni. Menen väkisin oksentamaan.
Tätä kirjoittaessanikin, minulla valuu kyyneleet pitkin kasvojani. Äänetöntä itkua.
Ahdistaa. Miksi menin tekemään noin?? En voi ymmärtää taas mitä päässäni liikkuu. Kai uskoin hallitsevani itseni paremmin. Miten tyhmä sitä ihminen voikaan olla? Eihän nyt alkoholistikaan voi pitää kaapissaan vodkapulloa ilman, että juo sen.

En voi poistua tästä tietokoneeltakaan edes. Poikaystäväni odottaa minua viereensä nukkumaan, mutta jos menen sinne hän näkee punaiset silmäni ja huolestuu taas. Ja ei hän käsitä miksi tämä ahdistaa minua näin paljon. En kehtaa sanoa, että itken taas ruuan takia. Hänen vastauksensa kun on aina sama: ÄLÄ SYÖ SITTEN. Mutta silti jos ilmoitan, kun on ruoka etten syö, hän rupeaa valittamaan ja uhkailemaan erilaisin keinoin minua, pakottaen minut syömään. (ja ei, ei mitään väkivaltaan liittyvää vaan hän vie minulta asiat pois jotka ovat minulle elinehto, jotta söisin.)
Tiedän, että minun tulee syödä. Mutta kun se syöminen ei pysy hallinnassa. Miksi en pysty syömään ns. normaalisti? Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?


Huomen aamulla voin sitten yksin itkeä vaa'alla, kun poikaystäväni on töissä. Toivottavasti en olisi ainakaan lihonnut täysin takaisin tuohon 84kg. Kunpa olisi sen alle vielä. Silloin en olisi ihan hukkaan sentään heittänyt tätä kaikkea mitä olen viime viikot tehnyt marraskuun ajan. Jos se on 84kg, paastoan viikonloppuun eli siis huomisen ja ylihuomisen. Käytän sitten niitä kliseisimpiä lauseita miksi en syö. "Söin just ennen ku tulit." "Mulla on paha olo." "Ei tee mieli."