Tänään opin taas sen miten erilaisia ystävyys-suhteita sitä onkaan ja miten helposti itse voi niihin vaikuttaa.
Tänään tapasin pitkästä aikaa vanhan ystäväni, ihmisen jonka olen tuntenut tänä vuonna yhteensä 8v.
Olemme aina ennen olleet hyvin läheisiä, mutta sairastuttuani bulimiaan, hän oli yksi niistä ihmisistä jotka työnsin syrjään. Vaikka mielestäni ystävyyteen ei kuulu sellainen käytös.
Ja tänään hän puhui siitä juuri, että oli hyvin loukkaantunut että työnsin hänet sivuun jne mutta koki sen niin, että jos en halua olla hänen kanssa ystävä niin teen häntä kohtaan noin. Työnnän hänet pois.
Tänään ennen hänen tuloa itkin.
Itkin ja mietin, KENELLE SOITTAA.
Ja SURULLISINTA oli tajuta, että ketään ei ole jäljellä. Häädin perheeni. Häädin ystäväni. Häädin rakkaani. En halunnut satuttaa heitä kaikkia, koska luulin että jos he kasaavat kaiken minun niskaani: niin minä selvitän kaiken..
Mutta YLLÄSYS YLLÄTYS:
Enhän minä niitä ongelmia saa katoamaan.
Yritin äsken puhua YSTÄVÄLLEni siitä mikä on tilanne. Että EHKÄ tarvitsen apua.
Ja kaiken tämän rohkeuden, apua pyytämisen jälkeen.
YSTÄVÄNI sanoi suoraan että "PAINU HELVETTIIN."
Tämän opin ystävyydestä tänään.
16 kommenttia:
Oli suuri askel myöntää tarvitsevansa apua ja vielä pyytää sitä.
Tiedän tunteen, kun yrittää saada ihmiset ympäriltä pois. Ettei satuttaisi heitä, etteivät he huomaisi kuinka vaikeata itsellä on. Ja sitten lopulta tajuaa olevansa yksin, eikä välejä menetettyihin rakkaisiin saa enää normaaleiksi, ainakaan helpolla.
Olen ylpeä susta, kun pyysit apua, ehkä voisit pyytää joltakin toiselta ? Kun ystäväsi, noh miten sen sanoisi, torjui sinut ?
Tsemppiä ihan älyttömästi ja halit <3
Tsemppiä minultakin paljon. Olen uusi lukija, mutta tykkään kauheasti blogistani.
Ja uskon tietäväni miltä susta tuntuu. Itsellänikin on tosi pitkään ollut vaikeaa varsinkin ystävyyssuhteiden kanssa. Kaikki tollanen takapakki vielä haurastuttaa sitä luottamusta muihin ihmisiin. Itselläni kesti kauan kerätä rohkeutta kertoa yhdelle entiselle ystävälleni mikä mua on vaivannut, mutta kuultuaan hän oli vain sitä mieltä, että yritän saada huomiota todistelemalla että mun ongelmat on suurempia kuin muiden. Että se kaikesta ymmärryksestä ja siitä ystävyydestä.
Mut tollaset kokemukset saa kyl aikaan kolhuja ja nostaa taas kynnystä olla avoimena avun tarpeen suhteen...
hopealusikka: kiitos jälleen ihanasta kommentistasi. Saat mieltäni aina nostettua. Kiitos ja halit sinne myös<3
Ja josephine: ollut sinullakin kamala kokemus. Olen pahoillani siitä. Tuliko sinulle muuten kirjoitusvirhe kun sanoit olevasi uusi lukijani mutta pidät kovasti blogistasi? ..
Hahah, voi eiii juu tuli! Pidän siis tosi paljon SINUN BLOGISTASI, en omastani niinkään... Hyvin muuttui asian merkitys yhden kirjaimen takia :)
hah hah mäkin kans ajattelin jo et hetkinen:)
Hopealusikka:mä en vieläkään muuten pysty kommentoimaan sun sivulla. Se et sul on siin se valitse henkilöllisyys juttu sekottaa jostai syystä koko touhun:(
Mitäs ihmettä, et pysty kommentoimaan ? Ihme juttu, ku kyl monet muut pystyy ;o Tai kukaa ei oo enne sanonu tollasta. Tietkö sä sitte, et mitä mun pitäs tehä et pystyisit ? ;o
Ku mä oon aika tohelo tän bloggerin kans viel, ku suhteellisen vähä aikaa käyttäny vast..
joo, olen huomannut saman ongelman muillakin blogi sivuilla. Eli siis uskoisin ongelman olevan täällä mun päässä:( ku mul on niin hidas nettiyhteys ja yleisesti kakka kone viel niin käytän yleensä sit kännykkää kirjoittamiseen ja kommentoimisiin jne mut ilmeisesti tää sivusto ei sovi kännykälle sit vaan. Ja sen takia en pysty kommentoimaan.
Ihan tyhmää ku tuol mun hallintapaneelis just mainostetaan et päivitä blogia kännykällä tai sähköpostilla ja sit ei tehdä kommentoimista kuitenkaan kännykälle sopivaksi:(
Miten sä voit tyttö? Oon huolissani susta ku tunnut olevan aika huonossa kunnossa:(
Haleja!<3
Harmittaa kun et pysty kommentoimaan, ärsyttää oikein kun en voi asiaa korjata.
Muttaniin, tekisi mieli sanoa, että kaikki hyvin. Mutta ne ei ole. Mä en oikein tiedä mistään mitään ,olen ihan sekaisin.
Tuntuu kuin mikään ei riittäisi, enkä jaksaisi enää edes yrittää. Kipuja ja vammailuja on liikaa, läheiset olen karkoittanut ympäriltäni, että mikäs tässä.
Äh, en mä tiedä. Vaikeata.
joo, mua ärsyttää se kanssa:( tarttis yrittää etsiä täältä joku palaute sivu tai usein kysytyt kysymykset et jos sais suoraan palveluntarjoajalta apua..
Syötkö sä jotain lääkettä tohon mielialan vaihteluun?
Mitä asioista tiedän yhtään (en halua saarnata, kaikkea muuta. Lähinnä muistuttaa) niin nuo erilaiset pillerit varmaan ei tohon sun oloosi oikeasti auta. Pahentaa vaan tilannetta.
Ite kun harrastin tota erilaisten pillereiden naamaan vetämistä niin muistan vain sen, että kun aloin pahemmin olla siinä koukussa, tilanne paheni aivan järkyttäväksi ja yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa. En siis vetänyt mitään laittomia huumeita, kyllä noita ihan laillisiakin pillereitä oli ainaki mulla tarpeeksi. Ja on itseasias vieläkin. Siinä vaiheessa kun mun poikakaverin (nykyinen avopuoliso) joutu ottaa mun lääkkeet talteen ja säännösteli niiden antamisen mulle lääkärin määräyksien mukaisesti, heräsin jotenkin todellisuuteen ja käskin häntä antaa kaikki ne lääkkeet mul ja vedin ne vessanpöntöstä alas ja kun lääkäri halus määrätä niitä mul lisää, ilmoitin suoraan että en ota niitä vastaan.
Mulla on vähän sama olo et tuntuu, et olen oikeesti saanut kaikki häädettyä ympäriltäni. Toi mun miehenikin ilmoitti just pari päivää sit et jos en saa elämääni kasaan (lopetettua ruoka vammailuja, oksenteluja, raivokohtauksia jne) niin hän ei jaksa katsoa tätä meininkiä enää. Eli eiköhän sekin tosta kohta häivy.
Mut onneks ainaki sä oot siel, et sua en saa niin helposti häädettyä pois ku tunnetaan vaan blogiemme välityksellä. Ja sama varmasti sulla sielä.
Ja tiedän niin tuon tunteen kun pitäisi ja tarvitsisi niin paljon tehdä ja olla ja kun oikeasti oma energia ei vaan riittäisi. Tuntuu, että parasta olisi kun saisi lomaa itsestään ja elämästään mutta eihän se ole mahdollista.
Syön masennuslääkkeitä ja sitten noihin paniikkikohtauksiin jotain. Loput onkin sitte kipulääkkeitä ja migreeniin, astmaan jnejne. Lääkkeitä menee oikeasti siis paljon, aivan liikaa. Ja tänään just hain uusia lääkkeitä apteekista, pilleripurkkien määrä vaan kasvaa. Jotenki tuntuu etten mä pysty enää ees olemaan mitenkään päin ilman noita lääkkeitä ja lääkkeiden kanssakin tekee vaikeaa.
Itseasiassa munhan pitäisi asua mummulla ja lääkkeet pitäisi olla mummun kaapissa, ne pitäisi annostella mulle. Mutta eihän mummu mua luokseen huolinut, vaikka tonne osastolle niin väittikin. Eli nyt mä elän 'yksin' lääkkeideni kanssa ja päivästä toiseen kamppailen sen kanssa, etten ota niitä liikaa. Tosin toi mies tässä pyörii välillä ja yrittää tarkkailla noita pillereitä, toisaalta ihan hyvä, vaikka se ahdistaakin. Sentään joku huolehtii, edes hiukan ja edes joskus.
Ja tää mun ja M'n suhde ei ole mitään niin hienoa. Molemmilla saa olla muita miehiä/naisia ja toinen ei saa niistä suuttua. Joskus tää järjestely oli mulle ok, mutta nykyään ahdistaa ihan älyttömästi. Enkä uskalla hänelle puhua asiasta, pelkään että hän 'jättää' mut lopullisesti. Ja silloin mä hajoaisin kokonaan, sitten millään ei olisi enää merkitystä.
Ja ei, et sä mua helpolla täältä saa häädettyä :) Mä oon tääl nyt ja tuun pysymäänkin. Yritän heitellä näitä mun muka-niin-fiksuja kommentteja sinne tänne ja yrittää piristää tai lohduttaa tai saarnata tai muuten vain kommentoida. Ilmoittaa että jollakin tasolla välitän sinusta.
Tuo loma kaikesta, se olisi enemmän kuin tarpeen.
Kiitos kun kysyit oikeasti, että mitä kuuluu. Eikä vain se perus 'mitä kuuluu' 'ei täs, ihan ok'. Lohduttavaa, eiku en keksi oikeaa sanaa, mutta kuitenkin. Kiitos.
isot halit sinne <3 ja anteeksi kun valtaan tän sun kommenttilaatikkos :D
Ai, sullakin on noin moneen eri vaivaan lääkkeet:/ mulla ei ole vieläkään löydetty migreeniin kunnon lääkettä et nyt mennää sit ilman.. Kui sulla on masennus ja paniikkikohtauslääkkeet erikseen? Onko sulla niin pahoja noi kohtaukset vai? Meinasin vaan ku mulla on lääke mikä auttaa masennukseen, skitsofreniaan, paniikkihäiriöön ja syömishäiriöihinkin.. Tai niin ne väittää. Ajattelin vaan et vois olla sul oikeasti helpompaa jos söisit vähemmän lääkkeitä.
Ja noi särkylääkkeet ym ei niin joka päiväiset-lääkkeet, syötkö niitä ihan jatkuvasti vai vaan sillon ku vaivaa ilmenee..?
Tuota, ei ole pakko vastata mutta ajattelin miksi et asu vanhemmillasi? Anteeksi, jos et halua vastata. Aloin vain miettimään tuota mummu asiaa. Koetko et sun asiat olis paremmin jos asuisit ns. Jonkun valvovan silmän alaisena, esim juuri mummullasi?
Olet kuitenkin alaikäinen ja selvästi voit huonosti ja aloin vaan kelaa eri keinoja miten sua vois yrittää auttaa. (anteeksi taas jos ärsyttää jne tällainen, mul heräs taas joku isosisko vaisto..;) )
Ja nyt on pakko todeta monen huonon ihmissuhteen läpi käyneenä, että oikeesti, sun rakastettus EI saa KOSKAAN olla SE SYY jatkaa elämää. Vaan sen syyn täytyy olla sinä itse. Koska siitä tulee just toi kierre, et et koe voivasi puhua toiselle koska pelkäät just et toinen jättää ja loppujen lopuks sul itelläs on vaan entistä pahempi olla. Ja se on vaan noidan kierre missä tuhoat itseäsi entistä enemmän. Ja sun tarttee löytää se syy susta itsestäsi. Varmasti tulee olemaan vaikeaa. Tiedän jo omasta kokemuksesta sen verran. Mutta loppujen lopuksi helpottaa sun omaa elämää edes vähän, kun sen syyn ymmärrät. On se syy sitten jatkaa elämää vaikka jonkun toisen kiusaksi jne. Ihan sama. Se syy täytyy vaan löytää.
Anteeks oikeesti et tää menee tällaiseks saarnaamiseks. Sano vaan niin lopetan.
Ja mua ainakin sun kommentit ilahduttaa. Niinkuin kyllä muidenkin. Mutta kukaan muu ei ole samalla tavalla niin usein kommentoinut kuin sinä, ja siksi ilahduttaa tavallaan vielä enemmän huomata, et hei kiva, päätit jälleen palata lukemaan ja kommentoimaan:) ääh, oon huono selittämään mutta toivon mukaan pääsit mun omituisesta selityksestä kärryille;)
ja just sen takia kun itse ilahdun kommenteista niin paljon, harmittaa kun en itse onnistu toisia kommentoimaan!:( Ääh tarvitsen uuden koneen ja nettiyhteyden paremmaksi:(
Ja totta kai kysyn tuolla tavalla! Varsinkin kun olen huomannut, että kaikki ei ole hyvin ja vaikutat hyvältä ihmiseltä, joka on vain saatu se unohtamaan matkan varrella, niin olen äärimmäisen huolissani susta.
Ja ei mitään vaikka valtaat, hyvä että jossain saa nyt tuntoja purettua ja keskusteltua!:)
Jos kaipaat juttuseuraa niin ilmoittele itsestäsi niin voidaan vaikka vaihtaa mailiosotteita tai jotain:)
*iso voimahali*
Noööh, mistäs nyt alottais tän vastaamisen :D
Niin noita lääkkeitä, en tiedä, mut mul on kaikki erikseen ;o tai siis noita masennuslääkkeitä mä oon synyt jo pitkään, paniikkikohtauksiin aloitin lääkityksen vasta nyt ihan loppu vuodesta. Eikä ne kohtaukset mun mielestä nyt niiiin pahoja ole, tai siis sanotaan näin; voisi ne pahempiakin olla. Bulimiaan ja ahmimishäiriöön mulla on myös jotakin lääkkeitä, mutta niitä mä en syö. Koska en koe niitä tarvitsevani, en ole bulimikko tai vastaava.
Ja noi kipulääkkeet, päivittäin. Toi kipu on niin sietämätöntä. Ja mäkin olen paljon kipua elämässäni joutunut kärsimään ja silti tämä on helvetinmoista. Niitä vaihellaan aika usein, jotain mahahaavan tynkää noi panacodit oli tehny, ni niitä ei sais nyt niin paljoa enää syödä.
Mä siis asun äidillä, mutta en saisi. Mut ei mul muutakaan paikkaa ole. Äidille maksan kaikesta, enkä saa käyttää muuta kuin 'omaa' huonetta (joka on entinen autotalli, ei edes lämmitys toimi kunnolla) vessaa ja jokatoinen päivä suihkua max 10min. Ja siis mä maksan omat ruuat, joita nyt ei tosin juurikaan ole, vuokran, veden, sähkön, jätemaksut, kaikki..
Porukat eronnu joku viis tai kuus vuotta sitte, isä käyttää hyväkseen ja äiti hakkaa. Noniin, nyt se on sanottu. En tiedä olenko sitä koskaan noin suorasti mihinkään sanonut, mutta nyt se vain tuli.
Enkä mä koe edes rakastavani tätä miestä, molemmilla on muita miehiä ja naisia viikoittain. Tää raastaa mua ihan älyttömästi, mutta toisaalta, en mä halua hänestä eroonkaan. Sankari, se mies on kuitenkin mun sankari.
Ja ei, en koe sun kommentteja saarnaamisena. Hienoa, että joku jaksaa lukea mun romaanikommentteja ja vielä vastata niihin. Kiitos.
Niinja hyvä, että mun kommentit edes hiukan piristää sua, tai jotain. Vaikka nää viimisimmät onkin nyt menny mun valituksiin ;o Anteeksi.
Äääh, en muista enää pitikö sanoa jotain ;o
kuitenkin, halit sinnekkin vielä <3 niinja kiitos.
aa no sit ymmärrän toisaalta, että syöt noita lääkkeitä erikseen. Toisaalta mut toisaalta taas en.
Ja tuota, miks sulla nyt on esim se polvi sitten niin rikki että joudut syömää jatkuvia kipulääkkeitä?:( Liittyykö teidän isä siihen?:(
Ja siis miksi se sun mummo sit ei suostunut ottaa sua luokseen? Tiesikö se tosta sun tilanteesta puoliakaan?
Mä olen todella pahoillani sun vanhempien käytöksestä sua kohtaan. Todella pahoillani. :( taas yksi perhe jonka vanhemmat on idioottimaisella käytöksellään tuhonnut. Vihaan aikuisia juuri tuossa asiassa, että hankitaan lapsia ihan vain että voidaan niiden elämä sitten tuhota. Ja pedofiilit/insesti vanhemmat.. Vittu munat poikki ja sillan alle mätänemään. Anteeks jos loukkaan tällä mielipiteellä mutta on vaan niin suuri viha sellaisia ihmisiä kohtaan jotka tekevät niin.
Ja oletko sä varma että sä et ennemmin halua lastenkotiin tai johonki vastaavaan asumaan ettet joutuis tei äitiä kestää? Entä ootko ajatellut niitä nuorten turvataloja? Vai onko sellasia teillä päin pahemmin?
Sut tarttis meinaa saada pois tollasesta ympäristöstä mikä tuhoaa sua vaan koko ajan lisää.
Ja kiitos, että sanoit suoraan vanhemmistasi. Olen välillä vähän typerä niin parempi vääntää rautalangasta niin sittenpähän se on kerralla kaikki sanottu. Käytkö tällä hetkellä terapiassa?
No, en osaa oikein tuohon parisuhdeasiaan sanoa mitään. Itse en ymmärrä tuota. En itse pystyisi alun alkaenkaan edes avoimeen parisuhteeseen ja saati nyt jatkamaan edes tuollaista. Mutta niin tai näin, ennemmin tai myöhemmin sun on PAKKO puhua sille. Ja kertoa tunteistasi. Ja jos se todella on se sankari, se ymmärtää. Usko mua.
Ja ilman sankareitakin pystyy lentämään. Ja ilman niitä perkeleen pilvi trippejä.
Ja hyvä et sul ei mene hermot näihin mun kommentteihin, tuntuu just et saarnaan vaan ja sit et halua sanoa enää mitää ku et jaksa kuunnella saarnaamista. Ja ei se haittaa vaikka ollaan nyt tässä keskusteltu ihan sun asioista, kun en kerta onnistu tunne sun blogiin kirjoittamaan niin kiva että sun kanssa voi edes jossai kirjoittaa:)
Ja anteeks et multakin tulee just tällaista jäätävää roomaanikommenttia;) kiva jos jaksat lukea kokonaan:)
Niin ja mistä hyvästä sä nyt mua kiitit? Enhän mä ole mitään edes tehnyt? Mutta kuitenkin ole hyvä. Toivottavasti sun tilanne alkais selviämään ja pääsisit KUNNON oloihin, sen jälkeen ehkä jaksaisit yrittää keskittyy paranemiseen. Koita jaksaa<3
Niin tää polvi, elokuun alus yks kaveri tai tuttu tai sellane ajo 'vahingos' mua kylkee ja siinä se sitte meni. Sit magneettikuvauksis selvis, et siel on jotai pehmytjuttuu, mitä ei saada koskaan paranemaa, mut nitä rustoo yritettii leikkaukses hioo, ei toiminu sekä. Nyt sit toho toisee toimenpiteesee pääsen tän kuu lopul, neuloil johdeta sähköö hermoo ja lihaksii. Pelottaa ihan sikana. Niin että ei, isä ei liity tähän mitenkään. Ihme kyllä, etkä ollut ensimmäinen ketä noin luuli. Monet ihan irl tutut on luullut että tää on isän aiheuttamaa.
Itseasiassa mä en tiedä, molemmat suvut, isän ja äidin puolelta, kantavat mulle kaunaa jostakin. Mua ei pyydetä sukujuhliin, mulle ei moikata kaupassa. Heille mua ei edes ole. Ja kyllä mummu kaikesta tietää, luulisin ainakin. Ja tää isän käytös, se on helpottanut ihan älyttömästi. Tai siis lieventynyt sen jälkeen kun muutimme jokunen vuosi sitten pois sieltä. Taino, n. kerran viikossa hän käyttää mua ja kerran tai kaksi/kk saan pahemmin pataa. Toi kuulostaa isolta määrältä silti, mutta erittäin pientä siihen verrattuna, mitä tää joskus oli.
En mä halua minnekkään lastenkotiin tms, tää kevät vielä ja peruskoulu loppuu. Sitten mä _yritän_ muuttaa omaan kämppää. Mä en tiedä kuinka voisin siinä onnistua, mutta jotain mä aion keksiä. Eikä täälläpäin noita turvatalojuttuja ole, on tää sen verran lande kuitenkin.
Kolmosluokalta asti käynyt n. jokatoinen viikko psykologilla ja viime syksyn kävin joka viikko, mutta se on ihan turhaa. Koska en mä puhu siellä. Okei, tästä ihmiset mulle täällä on saarnannut. Miksen puhu. Mä en vaan pysty, en mä pysty. Isälle ja äidille ja muille siitä vaan tulis ongelmia, mut saatettais ottaa huostaan. En mä halua, enkä mä halua sääliä. Sääli on sairautta.
Mä pelkäänkin tota hetkeä, millon mun olis pakko alkaa puhumaan tolle miehelle tästä jutusta. Jollain tasolla mä vaan toivon, että se tajuis tän tai siis että sitäkin alkais ahdistaa tää ja se uskaltais sanoo siitä. Sit voisin olla hymyssäsuin samaa mieltä.. Koska mä en uskalla, pelkään että sekin hylkää.
Ja näitä roomaanikommentteja on kiva lukea, tuntuu että jotakin kiinnostaa. Ehkä vähän sairasta :D Tuntuu vaan, että tosielämässä ketään ei kiinnosta, ni jännä tunne kun täällä tuntuu et jotain kiinnostais ;o
Mä kiitin sua siitä kun olet olemassa. Kun olet siinä juuri tuollaisena ja kun vielä jaksat mua. Jaksat kysyä miten menee ja jaksat kuunnella vastauksen ja vielä vastatakkin ! Ja vielä niin uskottavan-mua-kyllä-kiinnostaa-ilmeellä. Harvemmin olen tälläisiin ihmisiin törmännyt, edes netissä :) Siitä mä sua kiitin <3
Ajoi vahingossa? Miksi vahinko oli heittomerkeissä? sullapa huono tuuri käynyt kaikin puolin nyt:( Mulla on itellä polvi paskana kanssa ja menee hermot välil niin paljon ku se oireilee. Mut ei se ole kyl mitää verrattuna tohon sun polveen, ku mulla riittää polveen sentää kaks burana 800 yleensä.
Ja teidän isän käytöksestä kun on kuullut niin en yhtään ihmettele, että ihmisille tulee tuo mieleen ensin..
Miten sä voit nyt?
Pystytkö sä mitenkään ottamaan tota tein isän kohdalla olevaa asiaa itsesi hallintaan? Siis meinasin et jos sitä tapahtuu vieläkin kuitenkin mut asut siel äitisi alivuokralaisena tai jotain niin pystytkö mitenkään estämään, ettet häntä näkisi?
Ja ymmärrän tuon paremmin kuin hyvin, että et puhu terapiassa. Tai jos puhutkin niin puhut ihan kaikesta muusta kuin siitä mistä pitäisi. Suojelet vanhempiasi heidän omalta käytökseltään. Itse tehnyt samaa. Tässä iässä vasta alkanut oppimaan, että ei se ole meidän lasten tehtävä huolehtia, että jos vanhempamme rikkovat lakia, että heille ei tule ongelmia. Ja tuon sääli asiankin ymmärrän NIIIIIIN hyvin. Joskus aiemmin yhdistin erheellisesti säälin ja toisten tarpeen auttaa toista, samaksi asiaksi. Ja tämän takia en itse ainakaan antanut itselleni lupaa puhua asioista.
Pelkäsin vanhempien menettävän työpaikkansa/ystävänsä jne jos paljastan terapeutille mitä he ovat tehneet ja terapeuttihan tietenkin soitaisi lastensuojeluun. Nyt vasta tajunnut sen, että jopa vanhemmilleni olisi ollut parempi että asia olisi tullut ilmi.
Me ihmiset tunnumme välillä olevan niin tyhmiä, että emme ymmärrä mitä tapahtuu täällä ja miten toimintamme vaikuttaa muihin, ennen kuin tulee se ns. herätys. Meidän isä on 5kertaa viety poliisien avustuksella meiltä pois. Ja hänkin alkoi asioita ymmärtämään vasta nyt kun kukaan meistä ei oikein halua olla hänen kanssaan tekemisissä.
En sano miten sinun pitäisi toimia. Halusin vain kertoa miten itse olen kokenut vastaavaa ja miten nyt ns. aikuisena (vihaan tuota sanaa..) olen tajunnut miten asioita olisi voinut hoitaa toisin.
Ja tohon hylkäämisasiaan. Musta on monta kertaa sanottu, että ajan itse muut ympäriltäni pois asenteellani, että kaikki kuitenkin hylkää. Ja jos ei hylkää heti niin sitten kokeilen rajoja, että miten kauan tuonkin pinna kestää ennen kuin lähtee. Kovin montaa ihmistä ei ole jäänyt jäljelle. Pitäisi vain jotenkin oppia luottamaan, mutta se on vähän turhan vaikeaa kun kaikki on aina ennen hylännyt niin mun pää ainakin toimii niin, et ei harmita menetys niin paljon jos saan itse häädettyä ne ihmiset siitä ympäriltäni pois. Että eipä ollut tuokaan ystävyyden arvoinen jne kun nyt jo hylkäsi. Voimia sinulle siihen muihin luottamisen opettelemiseen.
Ja kyllä mua ainakin kiinnostaa:) anteeksi nyt vain että kesti näin kauan vastata, oma pieni pääni aiheuttanut niin kamalan sekopäisyyden, että ajattelin että parempi vastata kun on vähän normaalimmassa kunnossa.
Haluaisin niin kyetä auttamaan sinua, estämään ettet tuhoa itseäsi lopullisesti. Näyttämään, että palaneillakin siivillä vielä pärjää. Toivottavasti näistä keskusteluista on sulle edes jotain apua/iloa/hyötyä.
Ja eihän tuollaisesta nyt pitäisi joutua kiittämään:) Ihmisten kuuluisi ainakin mun mielestä olla tuollaisia ihan luonnostaan, harmi vain että moni ei ole:/ Mutta kiva, että sinulle edes kelpaa nämä minun pöhlöt kommenttini:)
Koita jaksaa<3
Ei haittaa, vaikka kesti vastata. Oma terveytes tai siis olos on sulle tärkeintä, huolehdi ittes kuntoon! Tai siis niin, en jaksa selittää. Ehkä kuitenkin tajusit.
Ei ole mennyt hyvin, ei mene hyvin.
Vastaan tähän joskus toiste, nyt en ole siihen kykeneväinen. Anteeksi.
Lähetä kommentti