"Maybe he'll change
Maybe things'll get better
Maybe it would be nice
If he wouldn't always put you down
Maybe things'll work out
But maybe they'll never..
..Maybe he'll change
If you could be better
But maybe it's not your fault..
You have to much to give, to live,
To waste your time on him."-Superchic - Bowling Ball-
Serkulleni.
Sain idean eräästä blogista, jota käyn silloin tällöin lueskelemassa. Ajon nyt purkaa tähän mitä minä todella vihaan. Sen jälkeen en kuluta niihin enää energiaa ja näin ollen oma oloni paranee aikaa myöden.
*Vihaan ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen pettävät samassa asiassa. Aina ja uudelleen. Ja vihaan itsessäni sitä, että haluan antaa näille ihmisille mahdollisuuden. Aina ja uudelleen.
*Vihaan ihmisiä, jotka eivät kestä omaa pahaa oloaan ja joiden oma olo paranee vasta sitten, kun saa toisen olon tehtyä huonoksi. Tälläisiä ihmisiä elämässäni on aivan liikaa. Ja aika moni heistä on minun sukulaisiani, joten heistä on aika vaikea päästä eroon. Varsinkin kun he eivät näe itsessään mitään vikaa. IKINÄ.
*Vihaan itseäni, että jaksan enää loukkaantua. Huolestua. Tulla surulliseksi. Suomeksi sanottuna siis vihaan itseäni, koska jaksan välittää kaikesta huolimatta perheestäni ja ystävistäni, vaikka he tekevät mitä.
*Vihaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä miten vahva sana VIHA on. Että jos he sanovat vihaavansa esim. minua, otan sen henkilökohtaisena loukkauksena ja en kyllä anna hetkeen todellakaan tuollaista anteeksi. Jos koskaan. Tai sitten anteeksi annan muutaman kerran mutta unohda en koskaan.
*Vihaan itseäni, etten osaa olla pitkävihainen.
*Vihaan heikkouttani. Heikkouttani ruuan edessä. Tai alkoholin. Tai läheisteni edessä. Tai oman elämäni edessä.
*Vihaan sitä, kun toinen luulee tietävänsä toisesta kaiken ja siksi mukamas oikeutettu arvostelemaan tätä tai tämän elämää. Esim. kuinka väärin tämän ihmisen elämä on, koska se ei ole samanlainen kun arvostelijan. Vaikka huom! harvemmin sen arvostelijankaan elämä on niin kovin ruusuinen, hän ei vain uskalla itselleen sitä välttämättä edes myöntää.
*Vihaan sitä, kun ei pysty nukkumaan.
*Vihaan sitä, kun ennen minut opetettiin ajattelemaan, että se on rohkeutta eikä heikkoutta, että pyytää apua, kun ei pärjää. Ja nyt minulle hoetaankin täysin päinvastaista.
*Vihaan pelätä. Ihmisiä. Itseäni. Hylkäämistä.
*Vihaan vihata.
*Vihaan sitä, kun petyn aina samoihin ihmisiin ja puran sen sitten itseeni, kun en heihin voi.
En nyt tähän keksinyt muuta. Tuossa on kuitenkin aika pitkälti yritetty purkaa ajatukseni lähiaikoina tapahtuneista pettymyksistäni ilman, että erittelen suoraan tiettyä hetkeä tai tiettyä ihmistä, johon olen pettynyt.
"When you see my face
Hope it gives you hell, hope it gives you hell.
When you walk my way,
Hope it gives you hell, hope it gives you hell.
Now where's your picket fence, love?
And where's that shiny car?
And did it ever get you far?
You never seemed so tense, love.
I've never seen you fall so hard,
do you know where you are?
And truth be told I miss you,
And truth be told I'm lying.
..If you ever find man that's worth,
a damn and treats you well,
than he's a fool, you're just as well.
Hope it gives you hell.
..Tomorrow you'll be thinking to yourself,
yeah, where did it all go wrong?
But the lies goes on and on.
..Now you'll see what you've done to me.
You can take back your memories, they're no good to me."
-All American Rejects: Gives you hell-
Entiselle ystävälleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti