Jonain päivänä. Ehkä.

Tajusin juuri, että olen pitkään ollut hiljaa täälläkin. Ei ole mitään asiaa ollut.
Ei täällä, eikä muuallakaan.

Ihmiset on taas ruvennut valittamaan, että miksei musta kuulu mitään. Miksi olen nykyisin aina hiljaa. Miksi en vastaa puhelimeen, en maileihin, en viesteihin.
Ei mulla ole mitään asiaa kellekkään.                Ja silti on.

En vain usko, että ketään enää kiinnostaa.

                       Samat ongelmat tullut vastaan jo miljoona kertaa, enkä niitä osaa vieläkään ratkoa.

Haluaisin niin vain viiltää. Mutta en vain voi.

               Kysyin siitäkin avopuolisolta, että miten pahasti hän suuttuisi jos viiltäisin pitkästä aikaa?
Kommentti oli: "Jos sä senkin lupauksen petät, niin se on moro."

       Olen liikaa leikkinyt omalla elämälläni ja nyt alkaa porukalla mennä vihdoin hermot täysin.

Kai tää on jollain tavalla ollut jotain kokeiluakin, miten kauan voin tökkiä tota ennen ku toi hermostuu-tyyliin.
Olen aina elänyt elämäni, kokeilemalla rajojani ihmisten suhteen. Ja nyt kun alan vihdoin heräämään, alan huomaamaan, että olen aivan yksin. Oikeasti yksin.

Kysyin avopuolisoltani myös haastaakseni riitaa, että kun me emme niin usein seksiä harrasta, saisinko harrastaa sitä muiden kanssa sitten. Että jos jätettäisiin nämä muut parisuhde asiat sitten meidän kahden välisiksi, kun tuo seksi ei häntä kiinnosta.
Kommentti tähän taas oli:"No jos mä saan valita ne miehet."

Samaan aikaan minä, että anteeksi? Hänen ei olisi kuunapäivänä kuulunut tuollaiseen suostua. EI IKINÄ. Ja niin helposti se kävi. Tulin tajunneeksi entistä selvemmin, että ehkä hänkään ei minua todella halua.


      En tiedä mitä lapsuusajan nukkekoti-leikkiä tämä tuntuu hänellekkin olevan.

Olenko todella näin arvoton?